Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Jotain rajaa?!

Lisätty 13.09.2015

Lasten pelaamisen rajoittaminen taitaa olla monen vanhemman keskeinen haaste tänä päivänä. Pelimaailma on koukuttava, houkuttava ja kiehtova. Siinä aika unohtuu ja muu tekeminen jää. Pelatessaan lapsi ei ole vaivoiksi vanhemmalleen. Ehkä onkin helpompi antaa lapsen pelata, niin saa itse levätä? Pelaamisen lopettamisesta kun tulee kamala riita, lapselle raivari ja vanhempi saa kuulla olevansa maailman julmin äiti tai isä.

Jotain rajaa silti kai pitäisi laittaa, mutta miten? Siihen ei taida olla yhtä oikeaa ratkaisua, kun lapset ovat niin erilaisia. Yksi näkökulma asiaan on pohtia kasvatuksen pidemmän tähtäimen tavoitteita. Haluanko, että lapsi tottelee minua vain koska käsken? Harmittelee seuraamuksia, eikä vääriä tekojaan? Vai olisiko kasvatuksen pidemmän tähtäimen tavoitteena tukea lapsen itsesäätelytaitojen, harkintakyvyn, empatian ja itseymmärryksen kehittymistä? Haluanko, että lapseni oppii taitoja, jotka auttavat häntä kasvamaan itseään ja toisia ihmisiä kunnioittavaksi aikuiseksi?

Entä jos emme niinkään aseta lapselle rajoja, vaan opetamme lasta asettamaan itselleen rajoja?

Ulkoisen toiminnan ohjauksen siirtyminen lapsen pään sisäiseksi toiminnaksi edellyttää, että lapsen ”aivoja vaivataan”. Ei siis anneta valmiita vastauksia, vaan autetaan lasta pohtimaan asiaa itse.

Ulkoiseen ohjaukseen perustuva keskustelu etenee niin, että vanhempi käy sanomassa ensin rauhallisesti ja sitten kymmenennellä kerralla jo verenpaineet koholla, että ”nyt lopeta se pelaaminen!”

Lapsen sisäistä toiminnanohjausta aktivoiva keskustelu puolestaan voisi edetä esimerkiksi näin: ”Täällä on pelattu jo aika pitkään, mitäs luulet minun siitä ajattelevan? Mitähän aion sinulle sanoa? Aivan oikein, aioin käskeä sinua lopettamaan. Paljonko tarvitset vielä peliaikaa, että pääset sopivaan kohtaan, kuitenkin enintään 15 minuuttia? Ai 10 minuuttia riittää. Paljonkos kello silloin on? Seuraapa itse kelloa ja lopeta sitten.”

Tietenkään tämä ei aina toimi, vaan vanhempi joutuu välillä ottamaan ohjat käsiinsä ja olemaan se ikävä, kieltoja asettava vanhempi. Silloin päästään harjoittelemaan sekä vanhemman että lapsen tunteiden säätelyn taitoja.