Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Kuka sinusta iloitsi, kun olit pieni lapsi?

Lisätty 13.12.2015

Vastauksen löytäminen kysymykseen ”kuka sinusta iloitsi, kun olit pieni lapsi?” ei ehkä olekaan niin helppoa kuin voisi aluksi ajatella. Moni muistaa kyllä saaneensa ruokaa ja huolenpitoa, mutta että jollakin olisi ollut aikaa iloita lapsesta? Muistikuvissa voi palautua mieleen vaikkapa isovanhempi, joka kiikutti polven päällä körö körö kirkkoon. Yleensä mieleen tulee henkilö, jonka kanssa on tehnyt jotain sellaista, missä korostuu aito kohtaaminen tunnetasolla. Tällaiset voimakkaat tunnepitoiset hetket varastoituvat muistiin parhaiten.

Entä milloin olet viimeksi iloinnut omasta lapsestasi? Jos näitä hetkiä on vaikea löytää, on syytä vakavasti pohtia omaa jaksamista ja mitä tukea siihen voisi saada. Kukaan ei tietenkään 24/7 iloitse lapsistaan, mutta lyhyet jaetun ilon kokemukset päivittäin ovat tärkeitä sekä lapselle että vanhemmalle. Riippumatta siitä, mitä vuorovaikutus on ollut aiemmin, joka päivä on uusi mahdollisuus luoda lapselle mukavia muistoja omasta lapsuudestaan.

Lue kokonaan »

Miten lapsen saa tottelemaan?

Lisätty 26.11.2015

Vanhemmat toivovat usein pikaisia vinkkejä, joilla ”kurittomat kakarat” saisi tottelemaan. Kunpa se olisikin niin yksinkertaista, että löytyisi yksi ja oikea tapa jokaiseen tilanteeseen! Pikakonsteja on toki olemassa: on helppoa alkaa itse huutamaan pää punaisena ja perua koko vuoden karkkipäivät. Mitäpä sitä muutakaan osaisi, jos on kasvanut suomalaisessa kulttuurissa, jossa lapsia on perinteisesti kasvatettu häpeärangaistusten, moitteen ja koivuniemen herran avulla. Ei sitä ennenkään uhmattu aikuisia, koko vihan tunteminenkin saatettiin hyssytellä maton alle vaarallisena tunteena.  Oman lapsen uhmakkuus ja tottelemattomuus voivat olla ahdistavia tilanteita vanhemmalle ja herättää avuttomuuden ja hädän tuntemuksia. 

Pikakonsteihin turvautuu helpommin myös silloin, kun omat voimavarat ovat vähissä syystä tai toisesta. Kummallisesti sama tilanne hyvin nukutun yön jälkeen ei aiheuta ongelmia, mutta stressaantuneena lapsen pienikin vastalause saa verenpaineen kohoamaan. Tunteet myös tarttuvat puolin ja toisin – silloin jos itseä väsyttää, myös lapset temppuilevat enemmän.

Mutta mitä muita keinoja on olemassa? Miten lapsen saa tottelemaan?

Jotta siihen voi vastata, on aluksi pohdittava, miksi lapsen pitäisi totella vanhempaansa? Haluanko, että lapsi tottelee minua, jotta voin kokea, että tässä talossa minä määrään? Haluanko, että lapsi tottelee, jotta arkemme sujuu paremmin ja yhteiselo sujuu? Haluanko, että lapsi tottelee, jotta hän pysyy suojassa ja turvassa vaaroilta?

Pitääkö  lapsen totella tottelemisen vuoksi vai tulisiko hänen OPPIA asioita? Oppia varomaan vilkasta autotietä, pitämään huolta hampaistaan ja pukeutumaan ulos lämpimästi? Oppia kunnioittamaan toisen koskemattomuutta ja tavaroita? Oppia empatiaa itseä ja muita ihmisiä kohtaan? Oppia asettamaan itselleen rajoja, kantamaan vastuuta ja tekemään harkittuja valintoja elämässään? Oppia tunnistamaan ja säätelemään omia tunteita?

Jos näiden asioiden oppiminen on kasvatuksen pidemmän tähtäimen tavoite, pikakonsteista ei taida olla siihen apua. Välttämätön toiminta on toki tarpeen, jos lasta täytyy suojella vaaroilta, mutta monessa muussa tilanteessa omaa toimintaa voi suunnitella etukäteen tai ottaa tilanteessa pienen aikalisän.

Oikea keino voi löytyä paremmin, jos ehtii pohtia seuraavia kysymyksiä:

Miksi lapsi käyttäytyy huonosti?

Mitä haluan lapsen oppivan?

Miten voisin sen parhaiten hänelle opettaa?

 

Keinovalikon ykkösenä on omasta jaksamisesta huolehtiminen. On hyvä opetella armollisuutta ja myötätuntoa itseä kohtaan.

Lisäksi arkeen tarvitaan riittävästi myönteistä vuorovaikutusta ja jaetun ilon hetkiä, sillä huomion saaminen on lapsen perustarve. Joskus lapsen tottelemattomuus on merkki huomion kaipuusta ja silloin lääkkeenä ei ole tiukempi kuri, vaan enemmän myönteisiä hetkiä arkeen.

Lapsen ohjaamisessa perinteikäs "kasvatuskeskustelu" tukee parhaiten lapsen oppimista pidemmällä tähtäimellä. Vanhemman ei kannata antaa valmiita vastauksia lapselle, vaan keskustelu toteutetaan kysymällä lapselta kysymyksiä ja kuvailemalla tilanteita: ”huomasitko että siskolle tuli itku, miltähän hänestä tuntuu?”, ”mitähän siinä tilanteessa tapahtui?”, ”miltä sinusta tuntui?”, ”mikähän voisi tässä tilanteessa auttaa, voisiko tämän jotenkin ratkaista?” Luonnollisesti vanhempi auttaa lasta vastaamaan näihin kysymyksiin. Etenkin pienten lasten kohdalla keskustelu on aluksi enemmän vanhemman yksinpuhelua, mutta mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän hänellä alkaa olla sanavarastoa myös itse pohtia asioita. Tätä keskustelua käydään vasta sitten, kun kaikkien osapuolten vireystaso on laskenut, ei silloin kun lapsi (tai aikuinen) on raivon vallassa.

Ja jos niitä vinkkejä vielä joku kaipailee, niin tässä niistä muutamia, ei suinkaan kaiken kattavasti:

  • omasta jaksamisesta huolehtiminen, riittävästi unta
  • hengitys- ja mielikuvaharjoitukset, jotta itse jaksaa pysyä aikuisena tilanteissa
  • eteiseen taulu, jossa lukee "lapset käyttäytyvät lapsellisesti"
  • suunnittele ja ennakoi tilanteita
  • huomioi lapsen ikä ja kehitystaso: älä vaadi kohtuuttomia
  • riittävästi myönteistä vuorovaikutusta ja jaetun ilon kokemuksia
  • ”kasvatuskeskustelut” rauhallisissa hetkissä
  • ei vaadita jääräpäisesti tottelemista silloin, kun lapsi tarvitsee vanhemman apua voimakkaan tunteensa kanssa pärjäämiseen
  • sanoitetaan tunteita, lisätään lapsen sanavarastoa ilmaista itseään
  • hyvän huomaaminen: myönteinen palaute, kun lapsi toimii oikein
  • palkkiojärjestelmän käyttäminen
  • valitse taistelusi: miksi oikeastaan edes haluan, että lapsi tottelee minua tässä asiassa? Onko tämä asia niin tärkeä?
  • oikein toimimisen harjoittelu: miten sanoisit tuon minulle nätisti?
  • tilanteiden ennaltaehkäisy: onko 1-vuotiaan ulottuvilla pakko olla maljakoita?
  • vaihtoehdon antaminen: punaiset vai siniset sukat?
  • korkeintaan minuutin mittainen tiukka asiallinen puhuttelu, sitten hali
  • vastuun kantaminen tai teon hyvittäminen: siivotaan sotkut yhdessä, pyydetään anteeksi…
  • seuraamuksen huomaaminen itse: jos vaatteet kastuvat, joudutaan lähtemään sisälle
  • säännöistä muistuttaminen: mitäs me ollaan tästä sovittu?
  • valvonnan lisääminen: takaisin vanhemman ”kädestä pitäen” ohjaukseen kuten pienenä
  • etuoikeuden menetys väliaikaisesti: lelu hyllylle, kotiintuloaika aiemmaksi
  • aikalisä tai tilanteen katkaisu: jäähdytellään osapuolten tunteet ja pohditaan, miten hankala tilanne saataisiin ratkaistua ja peli vielä käännettyä voitoksi!
  • suhtaudu itseesi armollisesti: ei ole olemassa (eikä tarvitsekaan olla) täydellisesti tottelevia lapsia eikä täydellisiä vanhempia
Lue kokonaan »

”Neljän ässän malli” turvalliseen kiintymiseen

Lisätty 10.11.2015

Katsoessani nenäpäiväkeräyksen videokoosteita kehitysmaiden lapsista ja heidän vanhemmistaan, pohdin meidän ihmisten (=nisäkkäiden) synnynnäisiä vaistoja vanhemmuuteen ja hoivaan. Siellä ei ollut hienoja kursseja tai kirjoja vanhemmuudesta, Marja Hintikan Live Showta, netin vauvapalstoja eikä välttämättä edes sitä neuvolan tätiä, jolta voisi kysyä neuvoja. Silti lapsista voi kasvaa terveitä, itseensä luottavia, turvallisesti kiintyneitä pieniä ihmisiä. Mitä lapset siihen tarvitsevat?

 

Neurotieteilijä Daniel Siegel on tuonut esille lapsen tarvitsevan hyvään kasvuun ”neljä ässää”. Nämä ovat

SAFE

SECURE

SEEN

SOOTHED

 

Lapsi tarvitsee TURVAA. Häntä ei saa jättää liian yksin selviämään maailman haasteista. Hän tarvitsee aikuisen, joka pitää hänestä huolta laumassa. Turvalliseen aikuiseen voi turvautua aina jos pelottaa, tai pitää varmistaa miten pitäisi toimia.

 

Lapsi tarvitsee SUOJAA. Häntä varten on rakennettava maja tai ainakin löydettävä hyvä luola, jonne voi tehdä tulisijan. Ulkona voi olla petoeläimiä, joilta lasta pitää varjella tai pahoja ihmisiä, joilta lasta tulee suojella. Lapselle tarvitaan ruokaa, vaatetusta, riittävästi unta ja puhdasta vettä. Heimon päälliköt huolehtivat siltä, että vältytään sodilta ja siitä, että ketään ei jätetä liian yksin. Yhteisössä kannetaan vastuuta jokaisesta.

 

Lapsen tarpeena on TULLA NÄHDYKSI. On olemassa joku, jonka silmät ilahtuvat lapsen tullessa lähettyville ja joka iloitsee lapsen olemassa olosta, vaikka mikä tulisi.

 

Lapsen tarpeena on SAADA LOHDUTUSTA. On olemassa joku, joka pyyhkii kyyneleet, ottaa syliin ja silittää hellästi.

 

Ehkä tässä modernissa ajassakin näillä perusperiaatteilla pääsee jo aika pitkälle vanhemmuudessa.

Lue kokonaan »

Hyviä käytäntöjä Sotember-kampanjasta

Lisätty 05.11.2015

Keski-Suomen SOTE 2020-hankkeen käynnistämässä Sotember-kampanjassa tuotiin esille maakunnan sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten osaamista.

"- Meidän kokeilu osoitti, että kehittämistyötä tehdään hyvin monella eri tasolla. Aina kyse ei ole isoista kehittämishankkeista vaan usein toimivimmat mallit syntyvät henkilöstön arjen havainnoista ja halusta kehittää omaa työtään. Näiden mallien tekeminen läpinäkyväksi on toivottavasti esimerkki myös muille työntekijöille ja työyhteisöille ideoida uusia tapoja toimia, hankepäällikkö Marja Heikkilä kannustaa." http://www.jyvaskyla.fi/sote2020/uutinen/1/0/78929

Yhtenä esimerkkinä tällaisesta kehittämistyöstä on Vanhempana vahvemmaksi -ryhmien sisällön uudistaminen. Ryhmän sisältöjä on kehitetty vanhemmilta saadun palautteen, tutkimustiedon ja käytännön kokemusten perusteella.

Koko tarinan voit lukea Sotember-kampanjan sivuilta http://www.jyvaskyla.fi/sotember/vanhempanavahvemmaksi

Lue kokonaan »

Pinnan palaminen on merkki ”alatielle tipahtamisesta”

Lisätty 26.09.2015

Lapsi huutaa, että olet idiootti, paiskoo kengät seinään, kiljuu kaupan lattialla, lyö siskoaan, viskaa ruokalautasen lattialle… Lapsiperheen arjessa on lukuisia tilanteita, joissa vanhemmalla on ”mahtava tilaisuus harjoitella pinnan pitämistä”. Mutta entä jos verenpaine on jo koholla, sydän hakkaa, korvissa humisee, käsien tekisi mieli tarttua kiinni lapseen ja ”laittaa se ruotuun” vaikka väkivalloin. Kokemus on useimmalle vanhemmalle pelottava. Miksi se oma kullannuppu voi herättää vanhemmassa sellaisen raivon, josta ei tiennyt mitään ennen lapsen syntymää?

Aivotutkijat ovat todenneet, että pinnan palaminen on merkki siitä, että aikuisen kehittyneemmät aivotoiminnot, eli niin sanottu ”ylätie”, kytkeytyy pois päältä ja ihminen ”tipahtaa alatielle”, joka on primitiivinen, selviytymiseen liittyvä aivojen toimintatila. Alatiellä ihmisen vireystaso on joko liian korkea tai liian matala. Liian korkea vireystaso näkyy pinnan palamisena, raivokkaana huutamisena ja lapsen kannalta pelottavana käyttäytymisenä. Liian matala vireystaso puolestaan johtaa siihen, että vanhempi luopuu reagoimasta, kokee toivottomuutta eikä ole lapselle läsnä.

Alatielle tipahtamiselle altistavat tulistuva temperamentti, traumaattiset elämänkokemukset, stressi, väsymys ja univaje. Lisäksi lapsen primitiivinen tunnetila tarttuu helposti aikuiseen, joka joutuu sitä omissa nahoissaan sietämään ja sulattelemaan.

Oleellista on oppia huomaamaan se hetki, jolloin on tipahtamassa alatielle. Usein tästä pystyy huomaamaan ennakoivia merkkejä, jos siihen alkaa kiinnittää huomiota. Silloin tulee ottaa aikalisä, jotta ylätien toiminnot ehtivät mukaan. Vanha kansanviisaus ”laske kymmeneen” perustuu tähän oivallukseen.

Omaa vireystasoa voi säädellä esimerkiksi laittamalla toisen käden rintakehälle ja toisen vatsan päälle ja hengittämällä pari kertaa syvään. Jos vaan mahdollista, voi siirtyä hetkeksi toiseen huoneeseen mainiten lapselle, että tulee kohta takaisin. Jollakin toimii pari askel-kyykkyharjoitusta, toisella mielen sisäinen rauhoitteleva puhe itselle.  Omasta elämästä voi löytyä aiempia kokemuksia tilanteista, jolloin pinnan pitäminen sujui hyvin. Kannattaa käyttää sellaisia keinoja, jotka juuri itselle toimivat parhaiten.

 

Lue kokonaan »

Jotain rajaa?!

Lisätty 13.09.2015

Lasten pelaamisen rajoittaminen taitaa olla monen vanhemman keskeinen haaste tänä päivänä. Pelimaailma on koukuttava, houkuttava ja kiehtova. Siinä aika unohtuu ja muu tekeminen jää. Pelatessaan lapsi ei ole vaivoiksi vanhemmalleen. Ehkä onkin helpompi antaa lapsen pelata, niin saa itse levätä? Pelaamisen lopettamisesta kun tulee kamala riita, lapselle raivari ja vanhempi saa kuulla olevansa maailman julmin äiti tai isä.

Jotain rajaa silti kai pitäisi laittaa, mutta miten? Siihen ei taida olla yhtä oikeaa ratkaisua, kun lapset ovat niin erilaisia. Yksi näkökulma asiaan on pohtia kasvatuksen pidemmän tähtäimen tavoitteita. Haluanko, että lapsi tottelee minua vain koska käsken? Harmittelee seuraamuksia, eikä vääriä tekojaan? Vai olisiko kasvatuksen pidemmän tähtäimen tavoitteena tukea lapsen itsesäätelytaitojen, harkintakyvyn, empatian ja itseymmärryksen kehittymistä? Haluanko, että lapseni oppii taitoja, jotka auttavat häntä kasvamaan itseään ja toisia ihmisiä kunnioittavaksi aikuiseksi?

Entä jos emme niinkään aseta lapselle rajoja, vaan opetamme lasta asettamaan itselleen rajoja?

Ulkoisen toiminnan ohjauksen siirtyminen lapsen pään sisäiseksi toiminnaksi edellyttää, että lapsen ”aivoja vaivataan”. Ei siis anneta valmiita vastauksia, vaan autetaan lasta pohtimaan asiaa itse.

Ulkoiseen ohjaukseen perustuva keskustelu etenee niin, että vanhempi käy sanomassa ensin rauhallisesti ja sitten kymmenennellä kerralla jo verenpaineet koholla, että ”nyt lopeta se pelaaminen!”

Lapsen sisäistä toiminnanohjausta aktivoiva keskustelu puolestaan voisi edetä esimerkiksi näin: ”Täällä on pelattu jo aika pitkään, mitäs luulet minun siitä ajattelevan? Mitähän aion sinulle sanoa? Aivan oikein, aioin käskeä sinua lopettamaan. Paljonko tarvitset vielä peliaikaa, että pääset sopivaan kohtaan, kuitenkin enintään 15 minuuttia? Ai 10 minuuttia riittää. Paljonkos kello silloin on? Seuraapa itse kelloa ja lopeta sitten.”

Tietenkään tämä ei aina toimi, vaan vanhempi joutuu välillä ottamaan ohjat käsiinsä ja olemaan se ikävä, kieltoja asettava vanhempi. Silloin päästään harjoittelemaan sekä vanhemman että lapsen tunteiden säätelyn taitoja.

Lue kokonaan »

Kohti myönteistä vuorovaikutusta

Lisätty 06.09.2015

Vanhemman ja lapsen välinen vuorovaikutus on monen tekijän summa. Syystä tai toisesta vuorovaikutus voi ajautua kielteiselle kehälle ja suhde joutuu koetukselle. Vanhempi saattaa kokea olevansa epäonnistunut ja keinoton, jolloin joko lisää komentamista ja rangaistuksia tai vaihtoehtoisesti luopuu reagoimasta ja antaa periksi. Lapsi puolestaan voi kokea olevansa ilkeä ja tuhma, mikä voi lisätä lapsen haastavaa käyttäytymistä. Ulkopuolisen avun tarvetta on hyvä harkita viimeistään silloin, kun vanhemmalla on tunne siitä, ettei enää iloitse lapsesta.

 

Vanhemman toiveena voi olla, että lapsi muuttuisi kiltimmäksi, jolloin vanhemman ei tarvitsisi komentaa niin kovasti. Mutta kumman vastuulla muutos on? Totuus taitaa olla, että aikuisen on otettava vastuu omasta tavastaan olla ja toimia lapsen kanssa. Voidakseen aidosti muuttaa omaa toimintaansa, vanhemman on saatava riittävästi aikaa ja tilaa purkaa kielteisiä ajatuksia ja tunteitaan. Lapseen liittyvän voimakkaan kielteisen puheen taustalla on usein vanhemman omaa uupumusta, traumaattisia kokemuksia ja toivottomuuden tunteita. Syyllisyys on hyvä merkki muutoksen mahdollisuudesta ja vanhemman kyvystä tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti. Armollisuuden löytyminen omaa itseä kohtaan on myös tärkeää.

 

Myönteisen suhteen rakentumisessa erityisesti jaetun ilon kokemuksilla on iso merkitys. Lapsi voi kokea olevansa vanhemmalle tärkeä nähdessään ilon vanhemman katseesta ja ilmeestä, ja vastaavasti vanhempi voi kokea olevansa vanhempana onnistunut, kun lapsi nauttii hänen seurastaan. Iloa vanhemmuuteen voi saada esimerkiksi vuorovaikutusleikkien avulla.

Lue kokonaan »

Vanhemmuuden tukemista ”PACE-asenteella”

Lisätty 27.08.2015

Vanhempien kanssa työskennellessä työntekijä kuulee monenlaisia tarinoita sekä vanhemmasta itsestään että lapsesta. Vanhemman kertomuksen hallitsevana teemana voi olla esimerkiksi ”olen huono vanhempi” tai ”lapsi on aina tottelematon”. Vähitellen kertomukseen voi löytyä myös muita vaihtoehtoisia juonenkäänteitä, kun näitä ”totuuksia” tarkastellaan yhdessä.

Vanhempia voi joskus turhauttaa, kun työntekijällä ei olekaan yhtä joka tilanteeseen sopivaa toimintaohjetta. Usein käy niinkin, että hyvää tarkoittava neuvo ei sovellukaan juuri sen lapsen kohdalla tai juuri sille vanhemmalle.  

Dialogisen näkökulman mukaan muutokseen tarvitaan asioiden jakamista, keskustelua ja yhteistä ihmettelyä. Yhteisissä keskusteluissa voi olla samanaikaisesti monta eri tarinaa ja totuutta samasta aiheesta. Keskustelusta vanhempi poimii niitä vaihtoehtoja, joita voisi kokeilla omalla kohdallaan. Tällaista keskustelua ei voi käsikirjoittaa etukäteen. Se sisältää luovuutta ja tilanteeseen heittäytymistä aitona ihmisenä eikä ylivertaisena ja kaikkitietävänä asiantuntijana.

Työskentelyssä vanhempien kanssa työntekijällä on hyvä olla ns. PACE-asennetta. Se sisältää leikkisyyttä (Playfulness), hyväksyntää (Acceptance), uteliaisuutta(Curiosity) ja empatiaa (Empathy) yhdistettynä terapeutin avosydämisyyteen ja turvallisuuden tunteen luomiseen. Kun vanhempi kokee tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi, hän voi parhaimmillaan jakaa kaiken sen rankkuuden ja kielteisetkin ajatukset sekä tuntemukset, mitä lapseen tai vanhemmuuteen liittyy.

Vanhemmuuden tukemiseen ei ole olemassa yhtä valmista mallia, vaan jokaisen vanhemman kanssa työskentelysuunnitelma laaditaan yhdessä tarpeen mukaiseksi. Joskus lyhyt työskentely riittää, mutta syvällisempää muutosta ei voi kiirehtiä. Siihen tarvitaan aikaa, läsnäoloa ja asian äärelle rauhoittumista.

Lue kokonaan »

Iloa vanhemmuuteen - tykkää sivustosta

Lisätty 08.08.2015
Iloa vanhemmuuteen -sivusto löytyy nyt myös facebookista
 
www.facebook.com/iloavanhemmuuteen.fi
Lue kokonaan »

Kaksi kättä, lämmin sydän ja viisaat aivot

Lisätty 06.08.2015

Jos neurotieteen tutkimustuloksia kovasti yksinkertaistaa, voisimme verrata ihmistä tietokoneeseen, jonka käyttöjärjestelmä sijaitsee aivoissa.

Vastasyntyneen vauvan aivoihin on asennettu vasta alkeellinen käyttöjärjestelmä. Kehittyneempi versio muokkautuu sen mukaan, millaisessa ympäristössä lapsi kasvaa. Evoluution näkökulmasta on ollut varmasti järkevää, että kaikki ohjelmistot eivät ole valmiiksi ladattuina.

Etenkin ”stressinsäätelyohjelmiston” kehittyminen vaatii ulkopuolista ohjelmointia. Toimivat ohjelmistot turvaavat sen, että lapsi oppii selviämään pettymyksistä, kykenee oppimaan, rakastamaan ja aikanaan tekemään työtä. 

Ihmisellä tätä ohjelmointia ei voi tehdä mekaanisesti koneella näpytellen, vaan se koodataan aivoihin pienissä toistuvissa kohtaamisen hetkissä arjessa. Lapsen kanssa seurustellaan, häntä lohdutetaan ja ympäristön aiheuttama kuormitus ei ole liiallista. Jos lapsen oma säätelyjärjestelmä pettää, aikuinen lainaa omien aivojensa kehittyneempää ohjelmistoa lapsen avuksi. Aikuisella on kaksi kättä, lämmin sydän ja viisaat aivot.

Vai tehtäiskö niin, että laitetaan lapset kasvamaan liian suuriin päiväkotiryhmiin ja kuormitetaan heitä hoitavat aikuiset tunteella, että sylejä ei ole riittävästi? Lisätäänkö lapsen elämään vielä stressaantuneet vanhemmat, joiden työaikaa pidennetään tai jotka elävät jatkuvan irtisanomisuhan alla?

Ehkei sentään. Meillähän on ne viisaat aivot, kaksi kättä ja lämmin sydän.

Lue kokonaan »